Me ihmiset ollaan siitä kummallisia, että meille ei ikinä meinaa riittää mikään. Asiat voisi aina olla paremmin, sitä vaatii itseltään aina vain enemmän ja enemmän, silti mikään ei meinaa olla tarpeeksi.
Kisadieetillä sitä todella antaa itsestään kaikkensa ja tässä vaiheessa kun kisoihin on enää viikko, askel ja väsy alkaa tosissaan painaa ja sitä tuntee todella nahoissaan että on antanut taas kaikkensa, havahduin aamulla miettimään..
Olen jälleen kuukausia, omasta palavasta halusta elänyt millintarkkaa ja kurinalaista elämää, tehnyt töitä 24/7 ja antanut kaikkeni. Mutta yhtäkkiä tänään havahduin kuinka en ole koko tänä aikana osannut antaa itse itselleni edes kiitosta! Olen asettanut itselleni tavoitteet ja tehnyt hyvin määrätietoisesti kuukausia joka päivä ihan mielettömän määrän töitä niiden eteen. Muun perheen nukkuessa aina kukonlaulun aikaan olen säällä kuin säällä juossut ulkona portaita ylös alas. Leipoessani muille perheenjäsenille herkkuja (dieetin loppumetreille asti pitää aina muistaa, että muu perhe ei ole dieetillä vaikka itse olen!), olen punninnut grammalleen omat sallitut päivän ruokani ja kun muut rentoutuvat työpäivän jälkeen suosikki tv-sarjansa ääressä olen tehnyt päivän toista tai kolmatta treeniä. Tämä on oma valintani ja vaikka kuulostaa hullulle, nautin tästä, vaikka tottakai vaikeitakin päiviä mahtuu mukaan. Mutta tänään havahduin, että en koko tämän kisadieetin aikana ole pysähtynyt antamaan itse itselleni kiitollinen siitä kovasta työstä mikä reilu viikon päästä on jo takana!! Olen keskittynyt ainoastaan vain vaatimaan itseltäni, tehnyt ja suorittanut ja kyllä, nauttinut ja myös nähnyt oman työni tulokset, mutta kertaakaan en ole pysähtynyt ja antanut itse itselleni kiitosta, vaikka taas saa käsi sydämellä sanoa, että enempään en olisi pystynyt ja kaikkeni olen antanut. Ja jokaisiin kisoihin tuleekin tehdä töitä sillä asenteella, että lavalle noustessa varmasti tietää että on antanut todellakin sen siihen mennessä parhaimman version itsestään!
Meidän jokaisen pitäisi useammin tai edes joskus muistaa pysähtyä edes mielessään palkitsemaan itse itseään siitä mitä tekee ja on tehnyt. Oli se sitten elämässä mitä tahansa, iso tai pieni asia mihin tosissaan ryhtyy ja mihin antaa kaikkensa. Miksi sitä kiitosta ja kehuja on aina niin vaikea ottaa muilta vastaan, jopa itseltään? Uskon, että moni muukin tuntee nyt piston sydämessään ja voidaan yhdessä todeta että parantamisen varaa on.
Eikö meille kaikille ole jo ihan pienestä opetettu, että aina pitää kiittää! Muista siis kiittää, myös itseäsi!!<3
