Kun luin ensimmäiset korona-uutiset, en voinut kuvitellakaan, kuinka tuo uutinen tulisi pian koskettamaan koko yhteiskuntaamme. Kuinka se lyhyessä ajassa muuttaisi maailmamme ja jättäisi jälkensä historian kirjoihin ikuisiksi ajoiksi.
Vaikka oma keikkakalenteri meni koko kevään osalta hyvin nopeasti uusiksi ja liikuntakeskus, jossa ohjaan ryhmäliikuntatunteja, suljettiin ensimmäisenä, on suurin huoli ollut ympärillä olevista, joille kevät ja kesä tulee olemaan kohtalokas. Moni kamppailee nyt terveys-, sekä talousongelmien äärellä ja tuntuu pahalta katsoa ihmisten hätää.
Tuntuu epäreilulta kuinka suuri usko ja toivo kaikilla oli tulevasta kun uusi vuosikymmen vaihtui. Tulevalta vuodelta odotettiin paljon ja nopeasti nuo monen unelmat murenivat ja nyt tuntuu kuin koko vuosi olisi käytännössä kokonaan peruttu, tai siltä se ainakin tuntuu.
Kaikessa kauheudessaan näen tässä kaikessa kuitenkin myös paljon hyvää.
Tämä suorittamiskeskeinen yhteiskunta on vihdoin pysähtynyt. Pakon edessä, mutta pysähtynyt kuitenkin. Tuota pysähdystä ei olisi tapahtunut, ellei jotain näin radikaalia olisi tapahtunut. Ihmisistä oli tullut vauhtisokeita.
Nyt kun meidät on pysäytetty, me vasta nyt näemme kuinka paljon on ollut pielessä. Vasta pysähdyttyämme näemme kuinka kiireisiä olemme olleet. Meillä ei ole ollut aikaa itsellemme tai läheisillemme. Olemme suorittaneet elämäämme. Olemme olleet kuin tiimalasissa valuva hiekka ja nyt kun tiimalasi on pysäytetty, me näemme vihdoin myös ympärillemme.
Näemme esimerkiksi sen, kuinka tärkeää työtä kanssaihmiset tekevät. Tällaisina aikoina me opimme arvostamaan eri aloja kuten sairaanhoitopalveluita, vanhustenhoitopalveluja, opettajia, esiintyjiä, ravintoloiden henkilökuntaa, kokkeja, kaupan kassaa, siivoojia, jne jne.. Tällaisina aikoina me opimme arvostamaan ylipäänsä kaikkea sitä mikä kaikelta kiireeltämme on meiltä jäänyt huomaamatta. Ennen meille täysin itsestäänselvistä asioista on tullut vihdoin arvokkaita.
Me näemme nyt myös sen, kuinka paljon me omilla elämäntavoillamme vahingoitamme luontoa ja kuinka hyvin luonto tällähetkellä voi kun ihmiskunta ei pääse vahingoittamaan sitä.
Iloitsen myös siitä, kuinka ihmiset joutuvat nyt miettimään omia kulutus tottumuksiaan. Toivon, että tämä aika vähentää kulutushysteriaa ja ihmisistä tulisi entistä ekologisempia ja päästäisimme irti materialismista, jolla moni suorittaja erehtyy paikkaamaan omaa sisäistä tyhjiötään. Ehkä pinnallisuus on lähitulevaisuudessa last season.
Suurin ilo kuitenkin kaikesta on ollut nähdä kuinka tiiviisti perheet viettävät yhteistä aikaa.
Perheet ovat löytäneet toisensa ja oppineet läsnäoloa sekä yhdessä tekemistä.
Älylaitteiden kilpaa tuijottelun sijaan tehdäänkin asioita yhdessä. Yhdessä pelataan, leivotaan, luetaan, hassutellaan, siivotaan…
Ulkoillessa näkee perheitä kävelyllä, metsäretkellä, piknikillä. Ympärillä kuulee ihmisten naurua ja mikä ilo onkaan ollut huomata, että ihmiset ovat löytäneet hymyn kasvoillensa.
Moni on pysähtymisen äärellä tehnyt oivalluksia mitä muutoksia elämälleen haluaa ja moni on ryhtynyt toteuttamaan pitkäaikaisia haaveitaan. Moni on aloittanut unohduksissa olleita tai kesken jääneitä harrastuksia. Liikunta, musiikki ja taide on lisääntynyt ihmisten elämässä.
Itse uskon asioiden tarkoitukseen.
Uskon, että lopulta tälläkin kaikella on tarkoitus ja alan nähdä tällä aikakaudella niin paljon hyviä vaikutuksia, että toivon ihmisten ottavan tästä kaikesta opiksi, ettei toistettaisi samoja virheitä sitten kun tämä kaikki on ohi.
Toivon myös, että tästä haastavasta ajanjaksosta oppineena meille jäisi tavaksi tuo kiireettömyys. Tuo kymmenestäkin käskystä kaikille tuttu käsky; Muista pyhittää lepopäivä.
Kaunista ja turvallista viikkoa kaikille.
Muistakaa pitää itsestä ja läheisistä huolta!❤️
