Edellisen postaukseni jatkoksi sopiikin hyvin teemaksi avoin suhde. Iltalehden sivuilta silmiini osui artikkeli, jossa mies kertoi elävänsä avoimessa suhteessa ja kuinka hyvä ja kaiken kaikkiaan toimiva juttu se on. Kun ruoho on kumminkin virheämpää aidan toisella puolella niin pitäähän sitä olla lupa myös sinne toiselle puolelle aitaa päästä!
Olen varmasti tässä(kin) asiassa jäänyt jollekin menneelle aikakaudelle kun en tällaista ymmärrä. Jokaisella olkoon asiasta oma mielipide, ja varmasti avoin suhde voi monilla toimiakin, mutta itse en sitä ymmärrä. Miksi tänä päivänä edes pitää päästä jokaisen vastaan tulevan kanssa sänkyyn tai pyrkiä siihen? Saako sillä sulan hattuun aina kun on onnistunut kaatamaan jonkun? Mitä jatkuvilla seikkailuillaan oikeasti hakee? Vai täyttääkö tällaisilla seikkailuilla ja toistuvilla hetken iloilla(?) ehkä jotakin omaa sisäistä tyhjiötään?
Ihmettelen miksi tämän päivän parisuhteista on tullut niin kertakäyttöisiä. Nykyään on ennemmin sääntö kuin poikkeus, että heti ensimmäisten ongelmien tullessa vastaan, ratkaisu on lähes automaattisesti hypätä jonkun toisen kanssa sänkyyn? Miksi ihmeessä?? Avoimessa suhteessa ei tarvita edes niitä ongelmia kun touhuillaan ristiin rastiin!
Eivätkö pariskunnat tänä päivänä todellakaan osaa pitää mielikuvitusta sen vertaa suhteissaan yllä, että pitää sitten hakea seikkailua ja jännitystä vieraista sängyistä? Pitääkö sitä sitten kangistua vanhoihin kaavoihin, että näin pääsee käymään vai olisiko peiliin katsomisen paikka jos ruoho jatkuvasti vihertää aidan toisella puolella.. Onko silloin todella valmis parisuhteeseen vai olisiko sittenkin ehkä parempi pysytellä sinkkuna.. Tai mikä edes on se syy, että elämän täytyy nykyään olla niin pirun jännittävää kokoajan?? Miksi ihmeessä kynttilän pitää jatkuvasti palaa molemmista päistä?? Itse odotan aikakautta kun muotia tulisi olemaan rehellisyys, rauha ja seesteys, uskollisuus parisuhteissa ja toisten ihmisten kunnioitus.
Sanotaan, ettei ihmistä ole luotu yksiavioiseksi. Itse olen toista mieltä! Jos oikeasti rakastaa kumppaniaan, silloin ei tee edes mieli vilkuilla muita, saati sitten tehdä jotain jonkun toisen kanssa. Jos kumppaniaan rakastaa, arvostaa ja kunnioittaa, silloin ei halua satuttaa häntä millään tavalla.
Edellisessä parisuhteessani havaitsin tällaista kypsymättömyyttä. Kumppanillani oli tarve hakea jatkuvasti jännitystä elämäänsä ja hänen puoleltaan suhde olikin ollut koko yhdessäolomme ajan hyvinkin avoin, mutta koko suhteemme ajan hän oli jopa sairaalloisen mustasukkainen minusta. Minulla ei saanut olla miespuolisia ystäviä eikä vieraat miehet saaneet edes katsoa minuun. Tänä päivänä tällainen käytös tuntuu olevan valitettavasti hyvin yleistä, että halutaan yksipuolisesti ja kumppaniltaan salassa pysyvä avoin suhde. Halutaan parisuhde, mutta samaan aikaan haetaan jännitystä muualta ja pelataan moniin suuntiin kuitenkin samaan aikaan kahliten toinen. Tästä syystä avoimet suhteet kuulostavat omaan korvaani hyvin vastenmielisiltä ja ovat mielestäni kaukana oikeasta rakkaudesta.
Pistää väkisinkin miettimään, onko tällä aikakaudella olemassa enää miehiä, jotka perinteisesti kunnioittavat kumppaniaan sekä parisuhdettaan ja vaalivat uskollisuutta ja pitävät sitä jopa kunnia-asiana?
