Olin muistaakseni kolmannella luokalla kun kuulin, että minulla on isoveli Ruotsissa.
Saman ikäinen kuin minua kolme vuotta vanhempi isosiskoni, heillä oli keskenään vain pari kuukautta ikäeroa.
Aloimme pitää veljeeni tiiviisti yhteyttä ja olin todella iloinen uudesta perheenjäsenestä❤️
Lopulta hän pääsi Suomeen tapaamaan meitä.
Ensi kohtaaminen oli pari vuotta siitä kun saimme tietää hänestä, olin tuolloin edelleen vielä ala-asteella.
Ensi tapaaminen oli todella hieno ja ikimuistoisen tunteikas, aina siihen asti kunnes aikuiset päättivät alkaa verestää vanhoja muistoja alkoholin kera. Vanhat haavat oli auennut ja syntyi kaoottinen tilanne, jonka seurauksena me sisarukset jouduimme yhtäkkiä eroamaan toisistamme keskellä yötä, eikä todellakaan lämpimissä tunnelmissa.
Veli matkusti aikuisten riitojen päätteeksi takaisin Ruotsiin, jossa hän asui nuoruutensa eri sijaisperheissä.
Me emme enää koskaan saaneet edes mainita kotona veljeämme.
Kun katson Kadonneen Jäljillä tv-sarjaa, liikutun joka kerta, sillä tiedän miltä tuntuu kun oma lähisukulainen on kateissa. Tiedän myös miltä tuntuu löytää hänet. Ja menettää.
Onneksi näin isompana olemme voineet veljeni kanssa taas löytää toisemme uudestaan.
Tosin vuosien hiljaiselo teki valitettavasti tehtävänsä, eikä meillä ollut koskaan mahdollisuutta kasvaa läheisiksi.
Kadonneen Jäljillä on yksi niistä harvoista tv-sarjoista, jolla on todellakin hyvä tarkoitus ja joka kerta se herättää suuria tunteita.
