Pienenä tyttönä sitä kuvitteli elämän niin paljon yksinkertaisemmaksi mitä se todellisuudessa tuli olemaan. Oli itsestäänselvää, että elämän mies löytyisi heti kun täyttää 18vuotta. Siitä seuraisi yhteenmuutto, kihlat, häät ja lapset. Pienenä tyttönä oli myös itsestäänselvää, että naimisiin mennään elämässä vain kerran. Sitä uskoi, että avioliitto on sama kuin ”..ja niin he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka”.
Onhan se kieltämättä ollut pettymys huomata, ettei elämä ole ollenkaan niin simppeliä kuin se oli pienen tytön silmin. Että asiat ei todellakaan mene aina niinkuin suunnittelee ja elämä on yllätyksiä täynnä, niin hyvässä kuin pahassa.
Ennen olin hyvin spontaani ja elin hetkessä. En juurikaan kuunnellut järjen ääntä saati muiden neuvoja, vaan kuuntelin aina enemmän sydämen ääntä ja elin mikä sillähetkellä hyvältä tuntui. Jokainen uusi päivä oli kuin seikkailu johon halusin uteliaana hypätä ja uskoin sinisilmäisesti elämän ja ihmisten hyvyyteen. Toisinaan ikävöin tuota spontaaniutta, joka on elämän ja pettymysten myötä minusta karissut. Virheistä oppineena minusta on tullut äärimmäisen varovainen. Kuuntelen muiden neuvoja ja järjen ääntä välillä niin paljon, että minua nykyään moititaan siitä kun en uskalla ollenkaan heittäytyä. Mietin ja punnitsen nykyään aina etukäteen mahdollisia pettymyksiä tai huonoja seurauksia. Kai se on ajan sekä kokemusten tuomaa itsesuojeluvaistoa.
Silti haluan vielä uskoa avioliittoon eli ikuiseen rakkauteen. En tiedä uskonko siihen, mutta haluaisin uskoa.
Haluan uskoa, että kaksi ihmistä voivat rakastaa toisiaan ikuisesti. Haluavat sitoutua toisiinsa sekä heidän kahden väliseen rakkauteensa, jossa he kunnioittavat ja arvostavat toisiaan. Lopulta niin paljon, että haluavat sinetöidä suhteensa, vannoa papin ja seurakunnan edessä ikuiset rakkauden valat ja mitään niin pahaa ei koskaan tapahtuisi, etteikö siitä yhdessä selvittäisi.
Avioliitto on mielestäni nykyään menettänyt hieman merkitystään, mutta itselleni se on edelleen pyhä asia. Se on aina ollut ja tulee aina olemaan. Avioliitto ei sinällään muuta parisuhdetta, mutta mielestäni se on ikäänkuin sinetti parisuhteelle. Se osoittaa, että todella ollaan tosissaan, onhan silloin sitouduttu toiseen kunnes kuolema erottaa.
Muutama vuosi sitten olin ehdottomasti sitä mieltä, että en menisi enää ikinä naimisiin. En uskonut avioliittoon enkä rakkauteen. Itse eronneena ja jatkuvasti ympärillä eroja, uskottomuutta ja parien välistä epäkunnioitusta nähneenä uskoni avioliittoon karisi. Mutta tänä päivänä olen alkanut taas ihan varovasti uskoa.
Jos jotakin rakastaa niin syvästi, että se tuntuisi luonnolliselta sinetiltä ja suhteessa olisi kaikki niinkun pitää; voisin luottaa toiseen, suhteessa olisi molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus, tietäisin sydämessäni, että rakkaus kestää eikä se satuttaisi ja halu yhdessä olla ja pysyä olisi todella vahva. Siinä tapauksessa mahdollisesti olisin valmis vielä kerran sitoutumaan. Mutta aikaa se vaatisi. Enää en menisi naimisiin hetken huumassa enkä toisen painostuksesta. Enää avioliitto ei ole minulle se pienen tytön unelma jostain sadusta. Se on kahden ihmisen välinen vala, jossa on jotain elämää suurempaa, mutta mikä ei ole satua.
Eilen kävin minun suosikki juhla-&hääpukuliikkeessä Niinattaressa Helsingin ydinkeskustassa Runeberginkatu40:ssä. Viimeistään Niinattaressa olen joka kerta sitä mieltä, että haluan vielä uskoa avioliittoon. Ne kaikki unelmien hääpuvut suorastaan huusi mun nimeä, etenkin puku jota sovitin (Blue by Enzoani < 3 The best bridal manufactwer of The year. 2017-collection ”Journey”). Rakastuin tuohon pukuun❤️
Hääkuumeen iskiessä voi käydä sovittamassa Niinattaren toinen toistaan upeampia hääpukuja ja uskotella itselleen, että maailma vielä joku päivä on ikuisen rakkauden tuleva valtakunta ja tähtiin on se omakin ikuinen rakkaustarina kirjoitettu ja vielä joku päivä voin sanoa Tahdon. Tietäen, että se on tarkoitettu minulle lopun elämän rakkaustarinaksi, eikä vain elämän antamana opetuksena ja tietäen, että se todella kestää.
